KURKISTUS AMMATIN HISTORIAAN
Aivan ihmiskunnan alkuajoista lähtien, on ihmisillä ollut tarve koristautua ja olla kaunis, tämä toivomus on antanut alkusysäyksen kampaajan ja parturin ammattikuntien synnylle.
Mistä ja miten ammattikunta sai alkunsa, siitä ei ole tarkkaa tietoa, mutta jo vuonna 4000 ennen ajanlaskumme alkua tiedetään muinaisessa Egyptissä olleen hiusalan taitajia ja kauneudenhoito oli hämmästyttävän pitkälle kehittynyttä. Tuohon aikaan oli jo kehitetty myös hiusten kasvua edistäviä aineita.
Pronssikausi alkoi Egyptissä noin vuonna 2500 ennen Kristuksen syntymää, juuri tätä aikakautta on pidetty erittäin merkityksellisenä ammattimme kehittymiselle, tuolta ajalta ovat peräisin myös ensimmäiset löydetyt partaveitset. Parranajo toimituksena poikkesi hyvin paljon nykypäivän rentoutumishetkestä, sillä asiakas joutui polvistumaan ikään kuin uhritoimitukseen parturinsa eteen ja parturi suoritti työnsä seisaaltaan.
1900-luvulla ennen Kristuksen syntymää egyptiläinen kirjuri Keti, innosti oppilaitaan arvostettuun kirjurin ammattiin ja varoitteli valitsemasta raskasta parturin ammattia. Parturi kun siihen aikaan parturoi iltamyöhään, kulkien oman alueensa kaduilla asiakkaita etsimässä.
1500-luvulta ennen ajanlaskumme alkua on Egyptissä, silloisessa muodin mekassa jo käytetty erilaisia kampoja ja hiuskoristeita, joihin tosin vain ylhäisönaisilla oli varaa. Koska kampausten tuli olla aina huoliteltuja – hiuksista ja pukeutumisesta oli tiukkoja määräyksiä – käytettiin yleisesti kiharrettuja tai palmikoituja peruukkeja. Jos naisilla oli varaa he käyttivät mielellään kampausten koristeluun läpikuultavia harsoja ja helmistä tehtyjä ohuita hiusverkkoja. Varakkaiden naisten kampaajat olivat pääsääntöisesti orjattaria, jotka osasivat myös kihartaa hiuksia kuumien savipuikkojen avulla.
Kampaus- ja partamuoti vaihteli eri aikakausina hyvin koristeellisesta, paljon aikaa vaativasta laittautumisesta, luonnonläheiseen ja vaatimattomaan tyyliin, tyypillistä kaikille aikakausille kuitenkin oli, että kampausten ja partojen muodot kertoivat kantajansa sosiaalisen aseman.
Myöhempinä aikoina vapaan germaanimiehen tunnisti pitkistä, vapaasti hulmuavista hiuksista, kun taas varatuilla herroilla oli nuttura toisella puolen päätä.
Ajanlaskumme alkuvuosina kampauksiin ja hiustenhoitoon oli varaa vain aatelistolla ja yleisesti olikin käytössä hyvin yksinkertaiset ja vaatimattomat kampaukset. Ihmisten vaatimattomuudesta huolimatta tuon ajan partureilla oli hyvät tulot; parturoinnin ja hiusten leikkausten lisäksi heidän omistuksessaan olivat kaupunkien kylpylät, joissa erityisen suosittuja olivat hikoilukylvyt.
Aikanaan katolinen kirkko vaikutti omilla toimillaan parturiammatin kehitykseen, kun se vuonna 1092 kielsi papeilta ja munkeilta parran pitämisen ja leikkaamisen. Kiellon seurauksena parturointi ulkoistettiin ja luostareihin palkattiin partureita. Kun kirkko sitten vajaat sata vuotta myöhemmin kielsi kirkon miehiltä myös veren vuodatuksen ja suonen iskun siirtyivät myös kirurgiset tehtävät partureille.
Kirkon määräysten seurauksena partureiden merkitys ja määrä kasvoivat koko Euroopassa ja alettiin perustaa partureiden ammattikuntia jo 1200- luvulla. Kun keskiajan lääkäreistä vain hyvin harvat suorittivat leikkauksia, olivat kirurgit lähes poikkeuksetta parturiammattikunnan mestareita. Niiltä ajoilta on peräisin suoneniskussa käytettyä verivatia kuvaava verilautanen, jota parturit käyttivät liikkeidensä oven yläpuolella ammattikunnan tunnuksena.
Suomessa välskäripartureita alettiin palkata sotaväen palvelukseen 1500-luvulla, pääsääntöisesti he toimimat linnoissa sekä vilkkaimmissa asutuskeskuksissa. Linnoituspaikkakunnilla sotaväen parturit hoitivat rauhan aikana myös siviiliasukkaita. Ruotsissa perustettiin toiminnan valvomista varten vuonna 1571 parturiammattikunta, jolta parturimestarit saivat lupakirjan suoneniskentää, vammojen hoitoa, raajojen amputoimista, kallonporausta ja parranajoa varten. Välskäripartureiden kirurgityöt loppuivat, kun kirurgien koulutus siirtyi ammattikuntalaitokselta yliopistoihin 1800-luvun alussa.
1600-luvun alkupuolella – barokkiaikaan – alkoi noin 200 vuotta kestänyt peruukkiaika, tuolloin alkoi kähertäjillä ja peruukkimestareilla oma kulta-aikaansa ja he voivat suurten tulojen turvin viettää mukavaa elämää. Peruukki myös vahvistettiin virallisesti hovipukuun kuuluvaksi ja kuningas Ludvig XIV palkkasi hoviinsa peräti 48 hoviperuukkintekijää.
1700-luvun rokokoo-kaudella Pariisissa avattiin ensimmäinen akatemia, jossa tiedonhaluisille kähertäjille opetettiin ammattisalaisuuksia. Akatemian perusti silloisen kuninkaan Ludvig XV rakastajattaren madame Pompadourin kampaaja, joka kyllä eleli herroiksi muutoinkin, maksoihan madame kampaajalleen palkkaa neljännesmiljoona frangia vuodessa.
Ranskan vallankumouksen aika toi taantumuksen kähertäjien ammattiin kun luonnollisuus valtasi muodissa alaa, sakset ja käherrysrauta olivat heidän tärkeimmät työvälineensä. Vallankumouksen seurauksena Ranskan ammattikunnat hajosivat ja tilalle tuli ammatinharjoittamisvapaus, jolloin sangen monet valitsivat kähertäjän ammatin ja ainoana kilpailukeinonaan halvat hinnat. Alan mestarit ottivat edelleen työstään kunnon taksat, mutta eivät hekään enää ansainneet sellaisia jättimäisiä summia kuin rokokoo-ajalla.
Aivan 1800-luvun lopulla herra Marcel onnistui kehittämään pitkien kokeilujen jälkeen, uudet käherrysraudat ja uudenlaisen laineitustekniikan. Käherryspuikothan olivat olleet käytössä jo antiikin ajoista, mutta kun herra Marcel keksi käyttää kahta puikkoa yhdessä, syntyi työn tuloksena käherrysraudat. Onduleeraus oli menestys ja tekniikan hallitsevien kähertäjien uusi kukoistuskausi alkoi ja he pääsivät toteuttamaan taiteellista luomisvoimaansa. Laineituskilpailuilla, joissa parhaat kähertäjät palkittiin, kannustettiin ammattikuntaa yhä korkeampiin saavutuksiin ja parempaan tekniseen osaamiseen.
1900-luvun alkupuolen Suomessa parturimestarit ja kampaajamestarit olivat arvostettuja ja paikkakunnillaan vaikutusvaltaisia herroja. Hienot naiset arvostivat vain miespuolista kampaajaa, ainoastaan hätätilassa he sallivat naispuolisen kampaajan, jotka alkuun olivat kampaajamestareiden rouvia, kohentaa hiuksiaan, mutta hiusten onduleeraamisen uskottiin onnistuvan vain herra-mestarilta.
